Sisäilman kemikaalit

Kemialliset epäpuhtaudet sisäilmassa ovat hiukkasmaisia tai kaasumaisia yhdisteitä, ja ne voidaan jaotella orgaanisiin tai epäorgaanisiin yhdisteisiin. Sisäilman kemiallisten epäpuhtauksien mittauksia tarvitaan sisäilman aiheuttamien terveys- ja hajuhaittojen, sairauksien tai niiden oireiden syiden selvittämiseen.

Ennen mittauksia on mahdollisimman hyvin selvitettävä epäpuhtauksien lähteet, esimerkiksi materiaaliselvitysten ja hajuhavaintojen avulla (uudet materiaalit, tekstiilit ja kalusteet) ja tutkimalla huoneen tai rakennuksen ulkoiset ja sisäiset olosuhteet: ilmanvaihto ja käytetyt kemikaalit kuten esimerkiksi puhdistus- ja pesuaineet.

Materiaalipäästöjä sisäilmaan tuottavat sekä rakennus- ja pintamateriaalit että sisustus ja irtaimisto. Materiaalien epäpuhtauspäästöt koostuvat liuotinainejäämistä, raaka-ainejäämistä, valmistusprosessin reaktio- ja hajoamistuotteista sekä lisäaineista.

Orgaaniset yhdisteet

Sisäilman kaasumaiset orgaaniset yhdisteet ovat todennäköisesti yhteydessä ihmisten kokemiin terveys- ja hajuhaittoihin, jotka ilmenevät mm. päänsärkynä, väsymyksenä ja erityisesti asumisviihtyvyyttä vähentävinä tuntemuksina. Ilmassa samanaikaisesti esiintyvillä useilla yhdisteillä saattaa olla vaikutukseltaan myös toisiaan vahvistava ominaisuus.

Materiaaleista vapautuvista orgaanisista yhdisteistä käytetään nimitystä VOC (= volatile organic compound) ja niiden kokonaispitoisuudesta TVOC (= total volatile organic compound). TVOC-pitoisuutta ei voida käyttää sellaisenaan terveyshaitan arvioinnissa. Toisaalta kohonnut TVOC-pitoisuus (yli 400 µg/m³) on osoitus kemiallisten aineiden epätavallisen suuresta määrästä sisäilmassa, ja lisäselvitykset yksittäisten yhdisteiden tutkimiseksi ovat todennäköisesti tarpeen. Kemiallisten epäpuhtauksien pitoisuudet ovat usein korkeampia uudisrakennuksissa ja korjatuissa rakennuksissa.

Rakenteiden on oltava riittävän kuivia ennen pintamateriaalien asennusta. Kaikki materiaalit eivät kosteissa ja/tai alkalisissa oloissa täytä niille asetettuja vaatimuksia. Seurauksena saattaa olla esim. materiaalien kemiallinen hajoaminen, minkä seurauksena sisäilmaan vapautuu suuriakin pitoisuuksia sellaisia yhdisteitä, joita materiaaleista ei suotuisissa olosuhteissa vapaudu. Tällainen yhdiste on esimerkiksi 2-etyyli-1-heksanoli, joka on yhdistetty myös mm. muovimattoihin, mikrobivaurioihin ja liiman päästöihin.

Formaldehydi

Sisäilman formaldehydi on yleensä peräisin liima-aineena käytetystä ureaformaldehydihartsista, jota on käytetty lastulevyssä ja eräissä paneeleissa (esim. asuntojen kiintokalusteet ja huonekalut). Formaldehydiä voi vapautua sisäilmaan myös lakoista, maaleista, pinnoitteista, kokolattiamatoista sekä itsesiliävistä tekstiileistä. Formaldehydi (hajukynnys n. 35 µg/m³) ärsyttää silmiä ja ylempiä hengitysteitä. Ihmisten herkkyys formaldehydin ärsytysvaikutuksille vaihtelee suuresti.

Sisäilman formaldehydipitoisuuden vuosikeskiarvo ei saa ylittää 50 µg/m³ ja lyhyen mittauksen keskiarvopitoisuus ei saa ylittää 100 µg/m³ (30 min). Formaldehydin tutkiminen on tarpeen, jos sisäilmassa on havaittavissa formaldehydin hajua. Jos huonetilassa on käytetty runsaasti lastulevyä rakenteissa tai kalusteissa (yli 1 m²/m³) tai, jos huoneistossa on esiintynyt kosteusvaurioita ja asukkaiden oireilu viittaa formaldehydialtistukseen, on formaldehydipitoisuuden mittaaminen myös tarpeen.

Hiilidioksidi

Ihmisen aineenvaihdunta tuottaa sisäilmaan hiilidioksidia ja muita epäpuhtauksia. Hiilidioksidin määrää sisäilmassa voidaan pitää ihmisestä peräisin olevien sisäilman epäpuhtauksien indikaattorina. Sisäilman hiilidioksidipitoisuus saattaa kohota suureksi esimerkiksi asuinhuoneiston makuuhuoneessa yön aikana, koulun luokkahuoneessa oppituntien aikana ja päiväkodin lepohuoneessa. Sisäilma tuntuu tällöin tunkkaiselta. Hiilidioksidin suuri pitoisuus sisäilmassa voi aiheuttaa väsymystä, päänsärkyä ja työskentelytehon huononemista.

Sisäilman kohonnut hiilidioksidipitoisuus on osoitus ilmanvaihdon riittämättömyydestä, eikä sille voida ilmoittaa mitään erityistä terveydellistä ohjearvoa. Hiilidioksidi olisi mitattava sisäilmasta, jos sisäilma tuntuu tunkkaiselta tai ilmanvaihdon riittävyyttä on syytä epäillä.

Hiilidioksidin toimenpideraja on 2 100 mg/m³ (1 150 ppm) suurempi kuin ulkoilman hiilidioksidipitoisuus. Kyseinen pitoisuus vastaa ilmanvaihtoa, joka on keskimäärin noin 4 dm³/s henkilöä kohden. Huom. kyseisessä pitoisuudessa hiilidioksidi ei aiheuta terveyshaittaa.

Hiilimonoksidi eli häkä

Hiilimonoksidia eli häkää syntyy hiiltä sisältävien aineiden epätäydellisen palamisen seurauksena. Sisäilman hiilimonoksidin lähteitä ovat liikenteen pakokaasut ja sisätiloissa olevat väärin toimivat tai käytetyt uunit, takat ja kaasuliedet sekä tupakointi. Hiilimonoksidin vaarallisuus johtuu sen sitoutumisesta veren hemoglobiiniin, jolloin veren kyky kuljettaa happea kudokseen vähenee. Lievän häkämyrkytyksen oireita ovat päänsärky, pahoinvointi ja hengenahdistus. Vakava häkämyrkytys voi aiheuttaa kuoleman.

Sisäilman hetkellinen hiilimonoksidipitoisuus ei saa ylittää 7 mg/m³ (WHO:n ohjearvo vuorokausikeskiarvoksi). Hiilimonoksidin tutkiminen sisäilmasta on aiheellista silloin, kun epäillään, että ajoneuvojen pakokaasuja kulkeutuu huoneistoon läheiseltä liikenneväylältä tai samassa rakennuksessa sijaitsevasta autotallista. Eräissä palovaroittimissa on mukana häkätunnistin, joka varoittaa kohonneesta häkäpitoisuudesta.