Tupakkalain valvontaa tarvitaan jatkossakin
Tupakkatuotteita ja tupakointia on säännelty Suomessa jo 1970-luvulta. Uusi tupakkalaki tuli voimaan elokuussa 2016, ja sillä saatettiin voimaan EU:n tupakkatuotedirektiivin säännökset muun muassa tuotteiden esittämistavasta, ilmoituksista ja rajat ylittävästä etämyynnistä. Soveltamisalaan sisällytettiin myös uudenlaisia tuotteita, kuten sähkösavukkeita, nikotiininesteitä ja poltettavia yrttisavukkeita. Lain tavoitteena on, että myrkyllisiä aineita sisältävien ja riippuvuutta aiheuttavien tupakkatuotteiden ja nikotiinipitoisten tuotteiden käyttö loppuu. Tällä tarkoitetaan käytännössä, että vuonna 2030 alle 5 prosenttia väestöstä käyttäisi päivittäin tupakka- tai nikotiinituotteita.
Uusia haasteita
Tupakoinnin vähentyminen on menestystarina, jota ovat siivittäneet johdonmukainen tupakkapolitiikka ja asteittain kiristyvä sääntely. Esimerkiksi vuodesta 1980 lähtien savukkeiden kulutus henkilöä kohden on puolittunut sekä päivittäin tupakoivien osuus laskenut miehillä noin puoleen ja naisilla kahteen kolmasosaan verrattuna vuoden 1997 tilanteeseen.
Toiveita herättävästä kehityksestä huolimatta näköpiirissä on haasteita. Tuotekehittelyn myötä markkinoille tulee jatkuvasti uudentyyppisiä tuotteita, uudet markkinointi- ja liiketoimintatavat haastavat totutut valvonnan keinot, nuuskan käyttö lisääntyy, ja parveketupakointi aiheuttaa valvontaviranomaisille päänvaivaa. Jatkossakin tarvitaan kauaskatseista lainsäädäntöä, vaikuttavaa valvontaa, laadukasta ohjausta ja hedelmällistä viranomaisyhteistyötä, jotta uusista tuotteista ei muodostuisi uutta väylää nikotiiniriippuvuuteen. Tupakkalain tavoitteita ei voida saavuttaa vuoteen 2030 mennessä ilman, että nämä kriittiset tekijät otetaan huomioon.
Merkittävä haaste tupakkalain tavoitteiden näkökulmasta ovat valvonnan vähäiset voimavarat. Kunnan valvontaviranomaiset rahoittavat toimintansa valvontamaksuilla, mutta valtakunnallista valvontaa toteutetaan edelleen pääsääntöisesti Valviralle osoitettuun määrärahaan perustuen. Valvira on ehdottanut ministeriölle siirtymistä toimijoilta suoraan perittäviin valvontamaksuihin. Uuden tupakkalain myötä keskushallinnon valvontatehtävät ovat lisääntyneet sekä laajentuneet koskemaan uudenlaisia tuoteryhmiä, mutta samansuuntaista kehitystä ei ole tapahtunut Valviran henkilöstöresursseissa. Myös verrattuna muiden EU-valtioiden lukuihin Suomeen tarvittaisiin lisää osaajia tupakka- ja nikotiinituotteiden valvontaan.
Uusia keinoja
Yksi esimerkki uusista sääntelyn keinoista on toukokuussa 2019 voimaan tullut kokonaisuus, jolla pyritään tupakkatuotteiden laittoman kaupan ehkäisyyn. Tupakkatuotteiden kauppaan, valmistukseen ja maahantuontiin osallistuvat elinkeinonharjoittajat ovat hakeneet pitkin kevättä ja kesää tunnistekoodeja, joiden avulla koko toimitusketjun toimijat ja tilat voidaan tunnistaa. Tämä mahdollistaa myös tuotteiden jäljittämisen koko toimitusketjussa.
Valviran ja kuntien tehtävänä on valvoa, että tupakkatuotteiden vähittäismyyntipakkauksissa ovat tuotteen jäljittämisen mahdollistava yksilöllinen tunniste sekä väärinkäytöltä suojaava turvaominaisuus. Laittoman kaupan ehkäisy korostaa myös viranomaisten välisen yhteistyön merkitystä, sillä valvontaviranomaisina toimivat sekä kunnan valvontaviranomaiset ja Valvira että Tulli. Jäljitettävyyskokonaisuus on vaatinut tiivistä vuoropuhelua myös Valviran ja sosiaali- ja terveysministeriön kesken.
Panostus tupakkalain valvontaan on panostus kansanterveyteen ja talouteen
Tupakkalain tavoitteiden vuoksi on tärkeää panostaa toimenpiteisiin, jotka tähtäävät tupakkatuotteiden lisäksi myös muiden nikotiinipitoisten tuotteiden käytön loppumiseen. Jäljitettävyyskokonaisuus on yksi esimerkki uudenlaisista ratkaisuista, joilla tupakkatuotedirektiivin ja tupakkalain tavoitteita voidaan edistää. Odotan mielenkiinnolla, tarttuuko pääministeri Rinteen hallitus tupakka- ja nikotiinipoliittisen työryhmän ehdotuksiin esimerkiksi pelkistetymmistä tuotepakkauksista ja uudenlaisten tuotteiden paremmasta huomioon ottamisesta lainsäädännössä. Myös nikotiinituotteiden myynnin, maahantuonnin ja hallussapidon ikärajan nostaminen 20 vuoteen olisi erityisen kannatettava uudistus. Toivottavaa on niin ikään, että yhteiskunnallinen keskustelu ja tutkimustiedon kertyminen toimialalla jatkuvat.
Parhaimmassa tapauksessa terveydellisten arvojen merkitys yhteiskunnallisena trendinä voimistuu lähivuosina entisestään, mutta kansanterveyden suojelu ei onnistu ponnisteluitta. Sama koskee tupakkalain kunnianhimoista tavoitetta. Uskallan siis väittää, etteivät valvojat voi vielä hetkeen jäädä lepäämään laakereillaan.
