Saattohoito

Saattohoidon tavoitteena on hoitaa potilasta niin, että hänen jäljellä olevan elämänsä  (yleensä viikkoja) laatu on mahdollisimman hyvää, ilman kipuja ja muita haittaavia oireita. Vaikka parantavaa hoitoa ei enää ole, potilas saa edelleen hoitoa, ja vielä on paljon tehtävissä hänen olonsa helpottamiseksi. Lääkäri huolehtii potilaan kivunhoidosta ja muista hoidoista, tarvittaessa kysyen neuvoja erikoissairaanhoidon, kipuklinikan tai saattohoitokodin lääkäreitä.

Arvioidaan, että vuosittain noin 15 000 ihmistä Suomessa tarvitsee saattohoitoa. Noin puolet heistä voidaan hoitaa kotona, tarvittaessa kotisairaanhoidon tai kotisairaalan turvin. Muut potilaat tarvitsevat hoitoa sairaalassa tai saattohoitoon erikoistuneissa hoitokodeissa.

Valviraan tulleissa saattohoitoa koskevissa kanteluissa keskeisinä moitteina ovat vähäinen tiedon saanti, yhteisen hoitoneuvottelun puuttuminen, potilaan puutteellinen kivunhoito ja erimielisyydet nestehoidosta.

Valvira muistuttaakin lääkäreitä ja hoitajia siitä, että saattohoidossa olevan potilaan omaisille on annettava riittävästi ja ymmärrettävällä tavalla tietoa potilaan voinnista ja hoidosta sekä sen mahdollisista muutoksista. Saattohoidossa olevan potilaan voinnin heikkeneminen saattaa tulla omaisille yllätyksenä, vaikka heille olisi annettukin tietoa tilanteesta. Osa omaisista tarvitsee aikaa ja useita keskusteluja, joissa käydään läpi sairauden kulkua, etenemistä ja hoidon tavoitteita.

Lähestyvän kuoleman oireet on hyvä kertoa omaisille. Näitä oireita ovat mm. vähenevä tietoisuus ympäristöstä, hengityksen pinnallisuus ja hengityskatkokset, limaisuus, levottomuus ja lämpöily. Nielemisen heikkeneminen enteilee usein lähestyvää kuolemaa. Siinä vaiheessa on aiheellista arvioida lääkityksen tarvetta sekä varmistaa oireita lievittävän lääkehoidon onnistuminen antotapaa muuttamalla. Omaisille on aiheellista kertoa myös tästä asiasta, jotta voitaisiin välttää vaikutelma, että kuoleman olisi aiheuttanut säännöllisen lääkityksen poisjäänti tai esim. injektiona annettu kipulääke. Omaisten informoinnilla voidaan usein välttää myös tiedon puutteesta johtuvia hoitovirhe-epäilyjä. 

Hoitoneuvottelu ja yhteisymmärrys potilaan hoidosta

Keskeinen tekijä hyvässä saattohoidossa on hoitoneuvottelu, johon osallistuvat potilas itse (jos mahdollista), lääkäri, hoitohenkilökuntaa sekä potilaan suostumuksella myös hänen omaisensa. On tärkeää, että potilasasiakirjoihin merkitään hoitoneuvotteluun osallistujat, keskustelun sisältö ja potilaan ja omaisten kannat. Jos potilas kieltää omaistensa osallistumisen hoitoneuvotteluun, on lääkärin joka tapauksessa hyvä keskustella yleisellä tasolla potilaan hoidosta omaisten kanssa huomioon ottaen salassapitoon liittyvät säännökset.

Saattohoitoon siirtyminen on ratkaistava erikseen jokaisen potilaan kohdalla. Hoitoneuvottelussa keskustellaan potilaan taudin kulusta ja taudin oireita helpottavista hoidoista, erityisesti kivun hoidosta. Potilaan ja hänen omaistensa pitää saada kuulla saattohoitopäätöksen perusteista ja seuraamuksista, ja heillä on oltava mahdollisuus lausua kantansa.

Päätös saattohoitoon siirtymisestä on potilaslaissa tarkoitettu tärkeä hoitopäätös, josta on neuvoteltava ja päätettävä yhteisymmärryksessä potilaan ja tarvittaessa hänen omaistensa kanssa. Jos potilas ei esimerkiksi muistisairauden takia pysty itse päättämään hoidostaan, on kuultava potilaan lähiomaista tai laillista edustajaa sen selvittämiseksi, millainen hoito parhaiten vastaisi potilaan tahtoa. Jos tätä ei saada selville, tai jos omaiset ovat eri mieltä potilaan hoidosta, lääkäri hoitaa potilasta tavalla, jota voidaan pitää potilaan henkilökohtaisen edun mukaisena (Laki potilaan asemasta ja oikeuksista (785/1992).

Hyvin toteutettu hoitoneuvottelu antaa potilaalle ja omaisille tiedon siitä, missä suunnilleen ollaan menossa, vaikka taudin kulkua ei kovin tarkasti voitaisikaan ennustaa. Yhteinen, yhdessä keskustellen tehty saattohoitopäätös antaa potilaalle ja omaisille mahdollisuuden keskittyä olennaiseen eli potilaan oireiden helpottamiseen ja kuolemaan valmistautumiseen. Tällä saavutetaan usein sekin, että elämän loppuvaiheessa potilaalla on turvallinen, tuttu ympäristö (hoitolaitos tai koti), tutut hoitajat ja lääkärit, eikä häntä siirretä äkillisesti esimerkiksi keskussairaalaan akuuttihoitoon.

Nestehoito ja ravitsemus

Kuolevan potilaan oireiden hoito- nimisessä Käypä hoito-suosituksessa vuodelta 2012 todetaan, että elämän loppuvaiheessa suonensisäinen nestehoito ei paranna potilaan elämänlaatua eikä lievitä janontunnetta. Nestehoidon toteuttaminen saattaa vaatia esimerkiksi potilaan käsien sitomista. Annettu neste kertyy kudoksiin aiheuttaen paikallista kipua ja pahentaen potilaan sydämen vajaatoimintaa. Siten suonensisäinen nesteytys saattohoitopotilaalla ei ole asianmukaista.

Nenämahaletkun (ravintoletkun) käyttöä pidetään yleisesti vain tilapäisenä ravitsemuskeinona tilanteessa, jossa on odotettavissa potilaan tilan paranemista. Nenämahaletkun käytön tiedetään aiheuttavan potilaalle kärsimystä ja lisäävän hänen levottomuuttaan, samoin sen tiedetään altistavan keuhkokuumeelle. Siten nenämahaletkun käyttö saattohoidossa ei ole asianmukaista.

Hoitotahto

Kirjallisuutta

Saattohoitoon kohdistetut kantelut (Artikkeli Palliatiivinen  hoito -lehdessä, joulukuu 2011)

Hyvä saattohoito Suomessa. Sosiaali- ja terveysministeriön julkaisuja 2010:6.

Kuolevan potilaan oireiden hoito, Käyvän hoidon potilasversiot 20.12.2012

Kuolevan potilaan oireiden hoito. Käypä hoito -suositus 28.11.2012

Vanhuus ja hoidon etiikka. ETENE -julkaisuja 20, 2008

Lääkärin etiikka,  Suomen Lääkäriliitto, 2013.

Säädökset

Laki potilaan asemasta ja oikeuksista

Laki terveydenhuollon ammattihenkilöistä

Sosiaali- ja terveysministeriön asetus potilasasiakirjoista (298/2009)