Takaisin edelliselle sivulle

Psykiatrinen hoitosopimus ja hoidon lopettaminen, kun potilas rikkoo sopimusta

Psykiatrinen hoitosopimus ja hoidon lopettaminen, kun potilas rikkoo sopimusta

28.9.2010 09:41

28.9.2010

Dnro 1731/05.01.04.00/2010

Potilas (s.1985) oli kärsinyt mielenterveysongelmista varhaisnuoruudestaan lähtien. Hänellä oli aluksi erityisesti pakko-oireita, toivottomuutta ja itseä vahingoittavaa käytöstä, joiden vuoksi hän oli käynyt perheneuvolassa vanhempiensa kanssa. Oireet olivat välillä lievittyneet, mutta pahenivat sittemmin, ja potilaan käytös muuttui entistä aggressiivisemmaksi. Hänellä oli mm. väkivaltaisia yhteenottoja vanhempansa kanssa. Hän myös yritti itsemurhaa sekä rikkoi tavaroita ja vahingoitti itseään. Hänellä oli toistuvia psykiatrisia avo- ja sairaalahoitojaksoja pakonomaisen, hallitsemattoman ja impulsiivisen käyttäytymisen takia.

Potilas siirtyi toisesta psykiatrisesta sairaalasta kantelun kohteena olleeseen psykiatriseen sairaalaan kuntouttavaan jatkohoitoon, koska hänen tilanteessaan ei nähty pitkänkään hoitojakson aikana oleellista paranemista. Diagnooseina hänellä olivat tarkemmin määrittelemätön psykoosi, pakko-oireinen häiriö, tunne-elämältään epävakaa persoonallisuus, impulsiivinen häiriötyyppi sekä sekamuotoinen persoonallisuushäiriö. Potilasta hoidettiin mielenterveyslain mukaisessa tahdosta riippumattomassa hoidossa. Potilaan hoidossa kokeiltiin psykososiaalisia hoitomuotoja, elektrokonvulsiivista hoitoa (ECT eli "sähköshokki") ja useita eri psyykelääkkeitä ja niiden yhdistelmiä. Kokeiluista oli saatu vain ajoittain tyydyttävä vaste ja niillä voitiin jossain määrin lievittää oireita ja aggressiivisuutta, mutta kokonaisuutena hoitojen tulokset olivat olleet riittämättömiä.

Valvira totesi, ettei sillä ollut syytä kyseenalaistaa potilaalle asetettuja diagnooseja tai niiden asettamiseen liittyviä menettelyjä. Diagnoosit ovat perustuneet Valviran käsityksen mukaan potilaan huolelliseen seurantaan, kliiniseen arviointiin sekä psykologisiin testeihin. Valvira katsoi, että potilas kärsi hyvin vaikeasta mielenterveydenhäiriöstä, jonka diagnostiikka ja hoito olivat olleet erittäin haasteellisia. Potilaalla oli ajoittain ollut psykoottisia oireita, mutta potilasasiakirjojen ja saadun selvityksen mukaan oirekuva ei yksiselitteisesti viitannut jatkuvaan psykoottiseen tilaan, esimerkiksi tyypilliseen skitsofreeniseen psykoosiin. Potilas oli kärsinyt vaikeista pakko-oireista ja käyttäytymisen häiriöistä, jotka ovat voineet liittyä laaja-alaiseen neuropsykiatriseen keskushermoston ja psyykkisen kehityksen häiriöön. Häiriö on ilmennyt monimuotoisin oirein, ja hoitovaste on jäänyt vain osittaiseksi, kuten valitettavan usein tapahtuu tämäntyyppisissä oireyhtymissä useista asianmukaisista hoitoyrityksistä huolimatta.

Potilaan tahdosta riippumatonta hoitoa jatkettiin kuusi kuukautta, kunnes alettiin suunnitella hänen siirtymistään vapaaehtoiseen hoitoon ja mahdollista avohoitoa. Todettiin, ettei potilas ollut kliinisten havaintojen perustella psykoottinen, eikä psykologin tutkimuksessa tullut esiin psykoosisairauteen viittaavaa, vaan persoonallisuusongelmaa. Näin ollen päädyttiin siihen, että potilaan hoito voi jatkua vapaaehtoisena, ja potilaan kanssa laadittiin hoitosopimus hoitoneuvottelussa. Sopimuksessa mm. korostettiin, että mikäli potilas rikkoo hoitosopimusta, hoitojakso keskeytettäisiin ja hänet kirjattaisiin ulos sairaalasta.

Valvira totesi, että tilanteessa, jossa mikään psykiatrinen hoito ei ollut tuottanut toivottavaa tulosta, eikä potilasta pystytty tehokkaasti auttamaan psykiatrisella osastolla, oli hoitosopimuksen laatiminen kyseessä olleilla ehdoilla sinänsä perusteltu toimenpide. Potilas ymmärsi ja hyväksyi sopimuksen sisällön ja merkityksen, mikä Valviran käsityksen mukaan hoitosopimusta laadittaessa oli myös varmistettu. Kuitenkin jo kahden vuorokauden kuluttua sopimuksen laatimisesta potilas hyökkäsi osastolla vierailleen vanhempansa kimppuun. Väkivaltainen välikohtaus johti päivystävän lääkärin kutsumiseen paikalle ja potilas uloskirjoitettiin sairaalasta. Hän sai mukaansa kahden päivän lääkityksen ja lääkemääräykset kolmen kuukauden lääkitykseen.

Potilas toimitettiin sairaalaan kolme päivää uloskirjoituksen jälkeen. Hän kertoi ottaneensa itsemurhatarkoituksessa yliannoksen lääkkeitä ja lisäksi alkoholia. Potilas menehtyi sairaalassa. Oikeuslääketieteellisessä ruumiinavauksessa potilaan peruskuolemansyyksi todettiin lääkeaineiden (risperidoni, propranololi, klomipramiini) ja etyylialkoholin aiheuttama myrkytys. Kuolemaan myötävaikuttaneeksi syyksi todettiin mielenterveyden häiriö. Kuolemanluokaksi merkittiin itsemurha.

Valvira totesi, että mielenterveyslaissa ei ole mainintaa hoitosopimuksesta. Hoitosopimuksella ei ole asiakirjana juridista asemaa, mutta sitä voidaan käyttää potilaan hoidossa yhtenä työvälineenä, hoidon tukena, jonka tarkoituksena on parantaa potilaan sitoutumista hoitoon ja näin myös hoito-tulosta. Siinä sovitaan yhteistyötavoista, joita hoidon onnistuminen edellyttää. Samalla potilas sitoutuu omalta osaltaan yhteistyöhön. Sopimus voi tuoda hyvin toimiessaan selkeyttä ja turvallisuutta hoitoyhteistyöhön sekä edistää hoidon tavoitteiden saavuttamista. Tärkeätä on, että potilaan kanssa tehdyt hoitosopimukset pidetään ajan tasalla, ja että ne vastaavat potilaan tahtoa kullakin hetkellä.

Valvira totesi psykiatrian alan pysyvän asiantuntijansa näkemykseen yhtyen, että solmittu hoitosopimus oli varsin pelkistetty, ja jälkikäteen arvioiden lienee ollut ennakoitavissa, että potilas tulisi rikkomaan sitä. Kun näin sitten tapahtui, olisi potilaan kokonaistilanne pitänyt arvioida uudellen huolellisemmin kuin nyt tapahtui. Valvira piti tavoitteita, siirtymistä kohden avohoitoa ja oman vastuun lisäämistä hoidossa, asianmukaisina. Niihin olisi kuitenkin pitänyt pyrkiä niin, että potilaan vastuuta ja vapauksia olisi lisätty vähitellen. Valvira katsoi myös, että menettelyä, jossa potilaan tahdosta riippumaton hoito lopetettiin ja siirryttiin vapaaehtoiseen hoitoon, ei voitu pitää epäasianmukaisena sen hetkisen diagnostisen tiedon perusteella.

Valvira totesi myös, että potilaan jatkohoidon toteuttamista ei ollut suunniteltu riittävän yksityiskohtaisesti tilanteessa, jossa voitiin ennakoida, että vapaaehtoinen hoito jouduttaisiin hoitosopimuksen mukaisesti lopettamaan, koska potilas rikkoi sopimusta. Potilaalle oli laadittu kaksi päivää ennen tapahtumia jatkohoitolähete, mutta hänellä ei vielä ollut sovittuja avohoitokäyntejä tai kuntoutusosastopaikkaa.

Saadun selvityksen mukaan hoitavat henkilöt eivät myöskään olleet suunnitelleet asunnottoman potilaan majoittumismahdollisuutta, kun hänet kirjoitettiin äkillisesti ulos sairaalasta. Valvira totesi, että asianmukainen käytäntö olisi ollut järjestää virka-aikana potilaan kanssa hoitoneuvottelu, jossa häntä hoitaneet henkilöt olisivat olleet mukana. Siinä olisi kiireettömästi voitu käydä läpi uloskirjoittamiseen johtaneet tapahtumat ja suunnitella potilaan jatkohoidon suuntaviivat ja asuminen.

Valvira katsoi, että olisi ollut asianmukaista menetellä niin, että potilaan hoitava lääkäri olisi järjestänyt uloskirjoituksen tapahduttua jälkipolikliinisen käynnin, jossa tapahtumia ja jatkohoitoa olisi voitu käydä läpi. Valvira antoi päivystäneelle lääkärille huomautuksen hänen vastaisen toimintansa varalle, koska hän oli laiminlyönyt potilaan hoitoa koskevien asianmukaisten potilaskirjamerkintöjen tekemisen ja määrännyt uloskirjoitustilanteessa hyvän psykiatrisen hoitokäytännön vastaisesti muun muassa toistuvan itsetuhoisuuden vuoksi pitkään sairaalahoidosssa olleelle potilaalle liian suuren psyykelääkemäärän.

Jaa tämä sivu